Kevätpeuroja

Lisätty 11.4.2019


Tähän aikaan keväästä peuroja näkyy siellä täällä laiduntamassa lumen alla paljastuvilla nurmi- ja oraspelloilla. Paikoitellen, kuten Fiskarsin ympäristössä, niitä kerääntyy isoja laumoja jotka tuovat mieleen kuvia preerialla laiduntavista puhveleista. Ruukin lähistöltä löytyy monta paikkaa, jossa näitä kauniita eläimiä voi tarkkailla.

Käydessäni viime viikolla Torbyn pelloilla, eli pari kilometriä Fiskarsin ruukista Antskogiin päin, oli molemmin puolin tietä runsaan parinkymmenen peuran tokat. Kun siirryin muutaman kilometrin tästä paikasta Konkakummun pelloille, oli siellä myös kaksi erillistä peuratokkaa – kummassakin tusinan verran eläimiä.  Yhteensä siis yli 70 peuraa vain muutaman kilometrin säteellä. Degersjö-järveä kiertäessäni näkyi pelloilla vielä useita kymmeniä peuroja. Metsästäjille tällainen peurapaljous on aina hämmästyksen aihe. Syksyn ja talven aikaan on kaadettu satoja yksilöitä, korjattu useita kymmeniä liikenteen uhreja ja löydetty myös petojen raatelemia eläimiä. Toki tiedetään että vihertevät pellot houkuttelevat keväisin peuroja tuhansilta metsähehtaareilta.

Torbyn pelloilla

Kokakummun pelloilla

Oma ensikohtaamiseni peuran kanssa oli 1970-luvun alkuvuosina, jolloin liikkuin Fiskarsin metsissä kuvaamassa hirviä. Satuin kohtaamaan tällaisella retkellä peuran ja onnistuin saamaan siitä valokuvankin. Kuva herätti paljon enemmän kiinnostusta kavereiden keskuudessa kuin teknisesti paremmat hirvikuvat. Ei mennyt montaa vuotta kun peurat olivat jo selvästi yleistyneet, tosin ei lähellekään tämän päivän tasoa. Jo pari vuotta myöhemmin näin jo kymmenkunta peuraa laiduntamassa Järnvikin pelloilla muutama kilometri ruukista itään. Muistikuvani mukaan peurat olivat runsaslumisen talven jäljiltä laihoja, nuhjuisia ja heikon oloisia. Ehkä talvikarvan lähtö oli jo alkanut, mikä vaikutti muistikuvaani nuhjuisesta ulkonäöstä.

Peurat jotka nyt näen pellolla ovat kylläkin nälkäisen oloisia - tuskin malttavat nostaa katseensa maasta tarkkaillakseen pellon reunalla olevaa ihmistä - mutta vaikuttavat hyväkuntoisilta ja eloisilta. Hyvä, säännöllinen talviruokinta onkin epäilemättä syy peurakannan hyväkuntoisuuteen. Leutoina, vähälumisina talvina peurat pysyvät toki elossa mustikanvarpujen ym luonnonravinnon turvin, mutta runsaslumiset talvet ovat kannalle tuhoisia ilman ruokintaa.

 

Bölen pelloilla

Bölen pellolla

Kun kohtasin ensimmäisen peurani, sitä kutsuttiin yleisesti ”laukonpeuraksi” tai ”virginianpeuraksi”. Nimitykset tulivat siitä, että ensimmäiset peurat siirtoistutettiin Laukon kartanoon vuonna 1934 ja ne tuotiin Virginiasta suomenamerikkalaisten lahjana. Monina vuosina, sotavuodet mukaanlukien, peurojen säilyminen Suomessa oli hiuskarvan varassa, mutta toisin kuin muut siirtoistutukset Euroopassa, on tämä kuin ihmeen kautta onnistunut. Tällä Lounais-Suomessa valkohäntäpeura on tärkein riistaeläin – monellakin tavalla mitattuna. Ja peuranlihaa syödessä ei pitäisi tuntea ainakaan ilmastoahdistusta.

Tänä päivänä on toisaalta ihmisiä jotka ehkä haluaisivat palauttaa amerikansuomalaisten lahjan, kun katsovat peurojen syömiä puutarhaistutuksiaan. Peura on osoittautunut sopeutuvaiseksi ja hakeutuu mielellään pihoihin, puutarhoihin, hautausmaille ym ja syö sieltä maistuvimmat herkut. Tämän estäminen ei ole helppoa. Kun peurat hakeutuvat ihmisasumusten lähelle, niin myös liikennevahinkojen riski kasvaa.

Metsätalouden osalta peura on (toistaiseksi) ollut aika harmiton, mutta viime vuosina olen löytänyt useita nuoria männynistutuksia, jotka ovat olleet peurojen syömiä. Jopa joulukuusi-istutuksia, jotka peurojen syönnin jäljiltä ovat alkaneet muistuttamaan auraviittaviljelyksiä. Talvikannan tiheys on noin 5 yksilöä per neliökilometri. Tätä ei ainakaan pyritä nostamaan, pikemminkin päinvastoin. Syyskuun loppuun saavat peurat kuitenkin elää rauhassa metsästäjiltä. Liikenne ja pedot ovat vuodenajasta riippumatta uhkana.

Peuranvasa kesäkuun alussa. Emo on antanut ”Paikka”-komennon auton lähestyessä, jolloin tottelevainen bambi on jäänyt tien ojaan odottamaan seuraavaa käskyä.

 

Kåre Pihlström

Kirjoittaja on metsänhoitaja joka 1994-2017 toimi Fiskars-yhtiön kiinteistöjen metsä- ja ympäristöpäällikkönä. Työnsä ja harrastustensa puolesta hän liikkuu paljon luonnossa, erityisesti Fiskarsia ympäröivässä maastossa.

 

 


← Takaisin