Polttoa kauniaisille ja keijuille

{lisatty-palvelut} 9.10.2019


Tällaiseen poltettuun alueeseen voi nykyään törmätä Fiskarsin metsissä. Se ei olekaan tarkoitettu ihmisten iloksi vaan kaskikeijuille, kulokauniaisille, nahkureille, suutareille, mustajäärille ynnä muille. Nämä ovat kaikki paloalueista riippuvaisia hyönteislajeja, jotka ovat harvinaistuneet kun metsäpalontorjunta on parantunut. Näiden lajien hyväksi poltetaan yhtiön metsissä silloin tällöin pieniä metsäkuvioita.

Lokakuun alussa tällainen metsikkö poltettiin pari kilometriä ruukista Antskogiin johtavan tien itäpuolella, lähellä Slickolammea. Alueella oli edellisenä kesänä tehty päätehakkuu, jonka keskelle oli jätetty pieni hakkaamaton alue. Tämä sytytettiin nyt tuleen.

Katso video tästä

Varotoimenpiteinä tuotiin paikalle Slickolammelle moottoriruisku ja tarpeellinen määrä letkua. Jukka Hapulahti sytyttää.

Säästöpuuryhmä palaa. Puuryhmän ympärille on kaivettu palokäytävä. Hiillosta oli riittävästi kahvin keittoon.

Tällainen tuottoisan metsän polttaminen herättää ristiriitaisia tunteita. Tuntuu haaskaukselta ja melkein syntiseltä että ehdoin tahdoin poltetaan arvokasta puutavaraa. Metsää on istutettu, raivattu ja harvennettu ja sitten se poltetaan! Savuna taivaalle menee myös hiilidioksidia. Toisaalta tänä päivänä on tapana jättää hakkuissa ns säästöpuuryhmiä, joiden annetaan elää ja kuolla omia aikojaan. Kuollessaan ja lahotessaan niistäkin vapautuu hiilioksidia – toki pidemmän ajan kuluessa kuin poltettaessa. Jätettävät ja poltettavat alueet ovat kuitenkin pinta-alaltaan niin pieniä ettei niiden hiilidioksidipäästöillä ole mitään käytännön merkitystä – ainoastaan periaatteellisia.

Säästöpuuryhmiä on poltettu viime vuosina useita. Poltossa osa puustosta jää eloon, osa kuolee ja kaatuu maahan.

Ihmisen silmissä varsin rujoa, mutta kuloista riippuvaisille lajeille elinehto.

Hyvä metsäpalontojunta on tietysti ilon ja ylpeyden aihe. Emmehän toivo sellaisia laajoja hallitsemattomia metsäpaloja kuin naapurimaissamme Ruotsissa ja Venäjällä. Kolikon kääntöpuoli on se että metsäpaloista riippuvaiset hyönteis- ja kasvilajit ovat Suomessa harvinaistuneet. Jos tällaista paloriippuvaista eliökantaa halutaan ylläpitää, niin silloin täytyy myös kulottaa.

Viimeiset suuremmat kulotukset Fiskarsin metsissä tehtiin kolmisenkymmentä vuotta sitten. Nämä olivat ns metsänhoidollisia kulotuksia, jotka poikkeavat monella tavalla nyt tehtävistä säästöpuuryhmien poltosta. Silloin kohteeksi valittiin laajoja avohakkuualoja jotka rajoittuivat sopivasti vesistöihin ja teihin. Hyödynnettävissä olevaa puustoa ei juurikaan jätetty kulotusalueelle, mutta hakkuutähteet kylläkin. Tällainen metsänhoidollinen kulotus tehtiin pari kilometriä nyt poltetusta säästöpuumetsiköstä Degersjön rantametsissä vuonna 1983. Alueella oli kasvanut juurilahon vaivaama kuusikko. Kulotus vähentää juurilahoa ja tuhkalla on lannoittava vaikutus. Tänä päivänä paikalla kasvaakin terve, kaunis koivuvaltainen metsä.

 

Vasemmalla: Kulotusalue Degersjön pohjoisrannalla keväällä 1983. Oikealla: Kevyttä sammutuskalustoa, eli hosioita.

Raskaampaa sammutuskalustoa, Fiskars FBK.

Vasemmalla: Metsänhoitoesimies Stig Nordman valvoo kulotuksen etenemistä keväällä 1983. Oikealla: Metsäpäällikkö Grönvall johtaa ja metsuri Harry Nieminen sytyttää.

Kulotuksen jälkeen.

Paloriippuvaisten lajien kannalta olisi suotavaa että myös tällainen metsänhoidollinen kulotus yleistyisi jälleen. Koneellisen maanmuokkauksen helppous ja hakkuutähteiden hyödyntäminen ovat tärkeimpiä syitä sen vähenemiseen. Ja mitä harvemmin tällaista kulotusta tehdään sitä vähemmän on niitä metsäammattilaisia joilla on kokemusta siitä ja uskaltavat päästää tulen irti kuivana alkukesänä kun olosuhteet poltolle ovat sopivimmat.

Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sen kanssa ei pidä leikkiä, mutta näen kulotusosaamisen ylläpitämisen osana hyvää palontorjuntaa. Näissä metsänhoidollisissa kulotuksissa harjoitellaan palon pitämistä renkinä. Jos tuli joskus pyrkii isännäksi, on varmaan paremmat valmiudet pitää se kurissa, jos sekä metsäammattilaiset että palokunnat ovat harjoitelleet metsänhoidollisissa kulotuksissa. Samalla tarjottaisiin säännöllisemmin suurempia pinta-aloja paloriippuvaisille lajeille.

Itse olen johtanut kolmea tällaista metsänhoidollista kulotusta. Ensimmäinen 1980-luvulla, toinen 1990-luvulla ja viimeisin 2000-luvulla. Tänä aikana yleinen ymmärtämys tulen päästämiseksi irti metsään – metsänhoidollisessa tai luonnonhoidollisessa tarkoituksessa – on vähentynyt. Uutiset suurista metsäpaloista muualla maailmaassa lisäävät tätä kummeksuntaa. Silloin kun kulotusta nykyään tehdään, varotoimet ovat hyvin suuret – usein ylimitoitettujakin. Ehkä asia tulisi nähdä näin: Koska meillä on Suomessa niin hyvää metsäpalontorjuntaa ja metsänhoitoa, niin me myös voimme ja uskallamme tehdä näitä kulotuksia metsissämme. Fiskarsin metsissä on joka tapauksessa tarkoitus jatkaa ainakin näitä säästöpuuryhmien polttoa. Metsänhoidossa noudatetaan FSC-sertifiointia joka edellyttää monenlaisia luonnon monimuotoisuutta lisääviä toimenpiteitä, niiden joukossa myös kulotusta.

Vuonna 1983 kulotetulla alueella on nykyään hyväkasvuinen ja terve koivuvaltainen metsä.

Kåre Pihlström

Kirjoittaja on metsänhoitaja joka 1994-2017 toimi Fiskars-yhtiön kiinteistöjen metsä- ja ympäristöpäällikkönä. Työnsä ja harrastustensa puolesta hän liikkuu paljon luonnossa, erityisesti Fiskarsia ympäröivässä maastossa.

 

 


← {takaisin-palvelut}

{kaikki_blogipostaukset-nimi-palvelut}